Olin viime marraskuussa ensimmäistä kertaa yli viikon poissa perheen luota. Ensimmäistä kertaa kaukolennolla yksin. Ensimmäistä kertaa Japanissa.
Siihen viikkoon mahtui tunteita ja kokemuksia, joita en ole täällä vielä ollenkaan kertonut.
Ensinnäkin, olin juuri aloittanut uudessa työpaikassa, joten olin ihan pyörällä päästäni. Kulunut viikko oli raskas ja jouduin lähtemään kesken säpinän matkalaukkuni kanssa lentokentälle. Hymyilin kuitenkin koko matkan.
Kentällä kaikki sujui sinänsä hyvin, mutta pientä viilausta olisi voinut tehdä: oli perjantairuuhka, enkä tietenkään muistanut yläkerran turvatarkastusta. Tuttuun tapaan lampsin sille ruuhkaisimmalle turvatarkastuspisteelle, missä on myös se lasten portti. Ehdin harmittelemaan jonoa, mutta muistin sitten: eihän mulla tässä ole enää mikään kiire! Korkeintaan viiniä lipittelemään. Edelleen hymyilytti.
Olin varannut melkein 10 tunnin matkalle kirjan, ristikoita, muistivihkon, musiikkia... mutta lopulta katsoin vain viihdekeskuksesta monta jaksoa Westworldiä. Turistiluokka tuntui bisnesluokalta, kun ei tarvinnut häsätä lasten kanssa, ei kaivaa loputtomasti naposteltavia tai siivota jälkiä, eikä rampata vessassa.
Join aterian kanssa pari annosta viiniä. Vai meniköhän niitä jopa kolme? Äh, kuka niitä laskee.
Tokiossa lentokenttämuodollisuudet sujuivat hyvin. Koska olen melko kokematon yksinmatkustaja, oli minulla koko ajan takaraivossa ärsyttäviä pikkupaniikkeja. Yritin kuitenkin koko ajan näyttää sille, että tiedän mihin olen menossa. "Olisiko minun pitänyt sittenkin mennä tuohon suuntaan?" "Osaankohan toimia oikein tarkistuspisteillä?" "Onhan mulla varmasti kaikki dokumentit?" "Löydänköhän mä koskaan sitä postitoimistoa?"
Onneksi ystäväni oli antanut hyvät ohjeet asunnolle. Hän itse oli koko päivän iltaan asti töissä, mutta sain ohjeet käydä hakemassa vuokratoimistolta avaimen. Löysin niin toimiston kuin asunnon helposti, vaikka ison matkalaukun rullaaminen alkoikin ottamaan päähän.
Majoitus Tokion Daikanyamassa
Nauratti, kun rakennuksen ovet avautuivat kuin taikaiskusta, kun lähestyin ovia. Hissi samoin lähti heti alas, kun tulin avaimeni kanssa tarpeeksi lähelle. Samoin huoneiston ovi! Olin todellakin tullut Japaniin.
Hissikääns ei ollut mikään tyypillinen peltilaatikko: seinissä oli kokolattiamattoa (!) ja puujäljitelmää. Huoneisto oli pieni, mutta tehokas. Ihan ensimmäisenä ryntäsin vessaan sillä halusin tutustua siihen kuuluisaan japanilaiseen pönttöön vimpaimineen. Siinä todellakin oli useita nappuloita, joita en uskaltanut edes painaa. Istuessani pöntöllä rengas lämpeni miellyttävästi ja noustessani ylös - vessa veti itsensä!
Suihkua en saanut ensin omin avuin toimimaan. Päätin ottaa nokoset aikaeroa taltuttaakseni ja kokeilla sitten uudelleen - ohjeen kanssa! Oli muuten mukava laittaa ensin trooppinen ilmasto suihkukoppiin ja vasta sitten riisuutua nakuksi. Ei muuten paleltanut suihkuun meneminen!
Daikanyaman asuinalue oli jotain ihan muuta, kuin mitä olin Tokiosta kuvitellut. Mutta siitä asuinalueesta kerron myöhemmin tarkemmin. Jouduin vielä monta tuntia odottelemaan jälleennäkemistä ystäväni kanssa ja Daikanyamassa ajan viettäminen ei ollut ongelma. Pyöristä päätellen alueella asui huomattavan paljon lapsiperheitä. Tällaiset pyöränvarustelut minäkin haluan:
Hauskoja huomioita Tokiosta
Suunnittelin päiville paljon ohjelmaa, mutta en yleensä ehtinyt puoliakaan. En pitänyt aamuisin kiirettä kaupungille lähtemisessä, sillä tämä oli matkailun lisäksi myös oma lomani. Vaikka julkinen liikenne Tokiossa oli ihan älyttömän kätevä, vei liikkuminen hurjan paljon aikaa. Vaikken eksyillytkään (kiitos siitä pocket wifin!), oli välillä etsittävä englanninkielisiä exit-kylttejä metroasemilta tai selviteltävä mistä löytyy haluamiani asioita.
Enkä minä halunnut juosta paikasta toiseen, vaan aistia Japania ja nautiskella.
Koska pimeä tuli aikaisin, jäi monta puistoa näkemättä. Vaikka nautin suunnattomasti miljardeista neonkylteistä ja ihmisiä kuhisevasta säpinästä, oli se kaikki välillä kuormittavaa. Varsinkin, kun monesti mistään ympärillä olevasta kirjoituksesta ei ymmärtänyt mitään.
Joskus ruokaa oli hankala löytää. Tai siis ravintoloitahan oli vaikka kuinka paljon lukuisissa kerroksissa, mutta en uskaltanut mennä yksin kokeilemaan, mitä satun saamaan. Englanninkielinen menu ei kuulunut kaikkien ravintoloiden palveluihin - edes kauppakeskuksissa! Olinkin onnellinen, kun selviydyin itsekseni food courtista ja sain mahan täyteen hyvää ruokaa.
Kauppakeskuksista puheen ollen: myymälöiden sisällä oli jäätelöpaikkoja ja kahviloita. Törmäsin tähän monessa paikassa, joten käytäntö on ilmeisesti ihan yleinen! Kahvilat, kioskit ja ravintolat oli tehty hyvin logistisiksi: tilaa tästä ja nouda tuolta. Ihmisiä ei seisotettu turhaan jonoissa!
Ravintoloissa sai ennen ruokailua yksittäispakatut wetwipesit. Myöskään tavallisia servettejä oli harvoin tarjolla, vaan ne oli näitä yksittäispakattuja märkäliinoja. Sinänsä kätevää, mutta tuntui ihan hurjalta ajatella, miten paljon yksittäispakattuja pyyhkeitä Japanissa onkaan...
Tokio on kansainvälinen eikä länsimaalaiset ole siellä mikään ihmetyksen aihe. Siksi olinkin aika hämmentynyt, kun Odaiban saarella pari aasialaisturistia halusi ottaa selfien minun kanssani! Yleensä olen ollut kuvien kohde vain Balin ja Filippiinien tyylisissä kohteissa.
Sanotaan, ettei Japanissa saisi niistää julkisesti tai puhua metrossa puhelimeen. Molempia näkyi tehtävän, mutta toki hyvin vähäeleisesti ja hienovaraisesti. Tupakkaa sai polttaa kadullakin vain niille merkityissä paikoissa mutta usein ravintolat olivat sakeana savusta. Ei tullut ikävä niitä aikoja, kun Suomessakin tupakoitiin ravintoloissa. Tupakka-automaatteja oli pitkin kaupunkia, mutta niistä sai ostettua vain, jos oli näyttää viivakoodinlukijalle täysi-ikäisen henkkareita.
Joutessani luin kohdeopasta Japanista. Japanilaiset lapset ovat viisivuotiaiksi saakka hyvin hemmoteltuja. Koska 5 vuotiaana alkaa se "elämän kova koulu", pre school ja kurinalaisuus, ajattelevat vanhemmat että lapset saavat todella nauttia lapsuudestaan ennen sitä. Siksi pienten lasten raivarit julkisilla paikoilla ei ole mitenkään poikkeuksellinen näky.
Tunnelmat yhdistetystä yksinmatkasta ja kaverireissusta
Koska ystäväni oli yli puolet viikosta töissä, liikuin paljon yksin. Tämä reissu antoi parhaat palat niin yksinmatkustamisesta kuin ystävän kanssa reissaamisesta. Sain välillä kannatella omia siipiäni seikkaillessani vaikkapa Shimokitazawassa tai Shinjukussa. Kulkea ja ihmetellä omaan tahtiin.
Iltaisin oli mukava käydä ystävän kanssa läpi päivän tapahtumia ja valvoa hieman liian myöhään. Kahdenkymmenen vuoden ystävyydenkin jälkeen löytyy vielä paljon juteltavaa.
Asetuimme samaan sänkyyn yhden jättipeiton alle ja laitoimme molemmat omat purentakiskomme suuhun. Ihan kuin vanha pariskunta.
Sitten välillä sain tehdä kivoja asioita yhdessä ystäväni kanssa, kun hän vietti vapaapäiviään. Rentouduttiin onsen-kylpylässä, siemailtiin drinkkejä Cerulean Towerin pianobaarissa, juotiin kaljaa savuisessa izakayassa ja ihmeteltiin elämää - hänen elämäänsä Tokiossa ja minun elämääni Helsingissä. Käytiin monta kertaa sushiravintoloissa ja nautittiin niin Tokiosta kuin toistemme seurasta. Viiniä unohtamatta.
Lapsia ja miestä oli ikävä, mutta ei mitenkään sietämätön ikävä. Osasin hyvin nauttia reissusta ja omasta lomasta, varsinkin kun pocket wifin avulla sain välillä otettua videoyhteyden kotiväkeen. Lapsetkin olivat isänsä hyvässä hoidossa, joten minä sain keskittyä Tokioon, itseeni ja ystävääni.
Toimi niin hyvin, että voisin hyvin karata silloin tällöin yksin maailmalle.
Ja Tokio toimi niin hyvin, etten malta odottaa, että pääsisin viemään Japaniin joskus perheenikin. Sitten emme jumittaisi vain Tokiossa, vaan kiertäisimme pitkin maata! Voin uskoa, miten juniin hurahtanut poikani olisi onnesta sekaisin luotijunissa. Tai miten Tyttäreni höpsähtäisi Hello Kittyihin ja muuhun tilpehööritarjontaan.
Olen varmaan monesti kertonutkin, että olen aika suuntavaistoton polonen. Tämmöinen yksinmatkustaminen on aivan mahtavaa lääkettä siihen! Siinä sitä oppii hahmottamaan kaupunkejä, löytämään ne omat työkalunsa liikkumiseen ja julkisen liikenteen käyttämiseen. Olin niin ylpeä itsestäni, kun löysin itse perille ja ihan ilman sekoiluja. Vaikka ei minua olisi pienet eksymisetkään haitanneet.
Oppii sitä reissussa olemaan myös armollinen itselleen - ja puutteilleen.
Tokio - me tapaamme vielä. Ja tämän kokemuksen jälkeen uskallan reissata yksin taas uusiin paikkoihin. Avaramielisesti ja rohkeasti. Minä pärjään kyllä.
Olisitko myös sinä viihtynyt Tokiossa?
Seuraa Lähinnä Kauempana -blogin reissumeininkiä myös Facebookissa,
Instagramissa ja löytyvätpä tarinat myös Blogit.fi'stä!
