Jokainen uutinen kavahduttaa ja pistää väkisinkin miettimään. Varsinkin meitä, jotka reissaamme pienten lasten kanssa. Teemmekö väärin, pitäisikö sittenkin pysyä kotona?
Sitten muistan sen tärkeimmän syyn, miksi pitää matkustaa NYT.
Minua ei jotain päivänä enää ole. Eikä sinua. Se, milloin lakkaamme olemasta, on aina mysteeri. Se voi tapahtua huomenna tai se voi tapahtua vasta 60 vuoden päästä - tai vieläkin myöhemmin.
Kuolema voi tulla yllättäen kotikadulla tai voimme kitua pitkään vaikean sairauden kourissa. Yhtä kaikki, joskus se koittaa. Loppu. The End.
Äitini oli kauan unelmoinut Islannista matkakohteena. Mutta kuten elämässä usein käy, ei ollut sinne vielä päässyt. Viisi vuotta sitten päätimme, että nyt tänä kesänä mennään Islantiin yhdessä! Ihan kahdestaan! Maksoi, mitä maksoi!
Ja niin me menimme. Reissun aikana olin puolivälissä raskaana. Järkeilin, että reissaaminen raskaana ja äitini kanssa saattaisi olla raskasta, joten mentiin helpoimman kautta.
Otettiin pakettimatka Reykjavikiin sekä käytiin ryhmämatkoina Golden Circle ja Blue Lagoon. Eikä haitannut yhtään. Lauman mukana kuljettiin nähtävyydestä toiseen ja saatiin höpötellä yhdessä. Rentoa ja helppoa, mutta nähtiin silti paljon.
Mitä sitten tapahtui?
Äitini kuoli yllättäen kotonani, kun Tytär oli edellisenä päivänä täyttänyt 1 vuotta. Kuolema oli järkytys kaikille meille lähimmäisille. Äitini oli periaatteessa täysin terve, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Oletimme, että hän eläisi vielä pitkään. Ja silti kävi näin! Valitettavasti sydän- ja verisuonisairaudet voivat olla oireettomia ja ilmetä äkkikuolemana.
Edellisenä iltana toivotettiin hyvät yöt - aamua ei enää tullut.
Äidin kuoleman jälkeen juuri tämä matka Islantiin on noussut entistä tärkeämmäksi. Olen niin onnellinen, että ehdittiin se kokea. Olen niin onnellinen, että äitini pääsi näkemään haaveilemansa Islannin. Ja meillä olikin upea matka, kuten Islantikin oli. Puhuimme silloin, että ottaisimme kesäkuisesta matkasta yhdessä jokavuotisen perinteen.
Se ei ole enää mahdollista.
Äidin menettämisen jälkeen on tullut entistä tärkeämmäksi, että jos haluan nähdä maailmaa - on se tehtävä NYT. Ei koskaan tiedä, milloin se ei enää ole mahdollista. Entä, jos oma terveydentila ei joskus salli? Entä, jos kohta maailman tilanne ei sitä salli? Jotain muuta yllättävää tapahtuu?
Ei minun ajatuksissa ole mikään matka maailman ympäri, vaan ihan tavalliset, helposti toteutettavat reissut. Sellaiset, joihin tulee lähdettyä, eivätkä jää liian kaukaisiksi unelmiksi.
Kun mies soittaa iltapäivällä, että lähdetäänkö Kroatiaan seuraavana aamuna - silloin lähdetään.
Miksi tästä kirjoitan tänne? Ehkä osana edelleen jatkuvaa surutyötä. Ehkä siksi, että olisin kaivannut aikanaan paljon tekstejä äidin menettämisestä. Tämä on kuitenkin matkablogi eikä surutyöblogi, joten kiedon tämän kaiken ikävän yhteiseen Islannin-matkaamme. Ja siihen riemuun, mitä maailman näkeminen ja kokeminen minussa aiheuttaa.
Äitini poismenosta on aikaa kohta neljä vuotta. Mietin tätä postausta, että onko se silti liian henkilökohtainen, intiimi. Mutta haluan julkaista tämän siitä huolimatta. Ehkä tämä myös koskettaa jotain toistakin? Joku muukin voi tietää, miltä tuntuu menettää oma äiti. Joku muukin voi tietää, miksi pitää matkustaa nyt - eikä sitten joskus.
Äitini aina jaksoi kannustaa matkusteluun. Hän seurasi aina innoissaan kartasta, missä viiletämme. Vaikken äidilleni voi enää lähettää matkoilta korttia, mietin häntä aina, kun lähdemme matkaan.
Mutta toki maailman tilanne huolettaa.
Ehkä olen silti vähän naiivi ja höppänä. Ajattelen, ettei mitään pahaa voi tapahtua, kun juuri me ollaan jossain. Lentokone ei tipu eikä pommi osu sille aukiolle, missä me seisomme. Ja jos niin käy, toivon että se käy niin nopeasti, ettei minusta ole sitä murehtimaan.
Ihan kaikista eniten pelottaa ne matkat, kun olen miehen kanssa kahdestaan matkoilla. Jos meille käy jotain? Mutta tietoisesti työnnän senkin ajatuksen syrjään. Se sama voisi käydä meille vaikka matkalla elokuviin. Meille on tärkeää päästä matkustamaan joskus myös kahdestaan.
Emme siis aio lopettaa. Raahaan jatkossakin lapseni maailmalle, ainakin niin kauan kuin se on edes kohtalaisen turvallista. En tietenkään veisi niitä selvästi levottomaan maahan tai mihin Ulkoministeriö kehottaa olemaan matkustamatta. En matkustaisi sellaiseen paikkaan itsekään.
Mutta niin kauan, kun on todennäköisempää menehtyä liikenneonnettomuudessa kotimaassa kuin terrori-iskussa ulkomailla, me reissaamme.
Toki joskus voi olla, ettei ole mahdollista matkustaa. Tai ettei huvita enää matkustaa. Ja juuri siksi matkustan NYT. Onpahan sitten mitä muistella, jos ei itse pääse enää matkalle.
Älä sinäkään jätä haaveitasi syrjään. Jos intohimonasi on matkustaminen, mene. Mene, äläkä anna pelon voittaa. Minä haluan uskoa, että maailma on hyvä paikka ja hyvyys lopulta voittaa.
Meillä on vain tämä yksi elämä, enkä uskalla jättää sitä elämättä.
Mitä mieltä sinä olet, uskallatko vielä matkustaa? Pelkäätkö koskaan lähteä matkalle?
Sinua saattaisi kiinnostaa myös:
Merkittävimmät matkat
Matkoille raskaana - kannattaako lähteä?
Kaikki jutun kuvat Islannista kesäkuussa 2012.
<3 Tekemättä jättäminen harmittaa eniten. Tärkeintä olisi oppia tekemään rakastamiaan asioita NYT eikä siirtää niitä odottamaan parempaa aikaa (jota ei ehkä koskaan tule). Siinä on minulla ainakin vielä oppimista.
VastaaPoistaTaitaa meillä kaikilla olla. Eikä tässä nyt tietenkään tarvitse kuolemanpelossa elää, mutta hyvä muistutella itseäänkin, ettei kannata liikaa lykätä asioita tuonnemmaksi.
PoistaMulla hyvin paljon samoja ajatuksia, jotka myös heräsivät äidin yllättävästä kuolemasta 5,5v sitten. Pakko tehdä ja mennä nyt, kun ei voi tietää, paljonko sitä aikaa on jäljellä.
VastaaPoistaLohduttavaa kuulla, että jollain toisellakin samansuuntaisia ajatuksia! Ja otan osaa menetykseesi. Yllättävän kuoleman kokeminen lähipiirissä on sen verran ravisteleva kokemus, että se saa paljon aikaan omassa elämänasenteessa. Matkustelu on siihen erinomaista lääkettä!
PoistaMinäkin menetin äitini aivoverenvuotoon ihan yllättäen. Olin silloin vuodenvaihteessa muuttanut Tukholmaan ja ajatuksena oli käydä kotona ensimmäisen kerran vasta pääsiäisenä. Pari viikkoa ennen pääsiäistä sain sitten suruviestin - ja pitkään harmittelin sitä, että miksi emme käyneet kotona jo ennen pääsiäistä. Äkkikuolema on aina pysäyttävä. Isäni kuoli sitten paljon myöhemmin uusiutuneeseen syöpään, eli hänen kohdallaan tiesimme kauan ennen kuin hän kuoli, että näin tulee kohta käymään. Näillä kokemuksilla väittäisin, että surutyön "määrä" on sama, mutta äkkikuolemassa sen joutuu tekemään kaiken vasta kuoleman jälkeen, pitkälliseen sairauteen kuolemisessa sen tekee etukäteen, itse kuolema on sitten jo melkein helpotus eikä enää niin surullinen asia. Mutta näin vanhemmiten, ja syövän itseänikin kosketettua, on elämänfilosofiani kyllä jalostunut suuntaan, että nyt eikä sitten joskus ...
VastaaPoistaMä ymmärrän sun tuskan, niin läheltä piti. Mutta näinhän se on, että joskus ei vaan ehdi vaikka ei viivyttelisikään. Äkkikuolema todellakin on pysäyttävä, kyllä siinä itselläkin meni ihan koko maailmankatsomus uusiksi. Mietin jopa silloin, että äidin menettäminen oli kuin raju aikuistumisriitti.
PoistaKiitos myös, että kerroit isäsi kuolemasta. Toki varmasti jokainen menetys on omanlaisensa mutta tosiaan pitkään sairastavan kohdalla sitä tulee surtua jo ennen kuolemaa.
Varmasti valtava merkitys omaan elämänkatsomukseen myös oma kokemus syövästä. Ihan kaikkeen ei yhden elämän aikana pysty, mutta kyllähän se elämä on tässä ja nyt. Siitä kannattaa tehdä mieluisa.
Ihanaa, että saitte kokea äitisi unelman yhdessä!
VastaaPoistaJa tahtoisin ottaa osaa suruun: en tiennyt. Hyvä, että olet löytänyt keinoja suruprosessin työstämiseen.
Puoli vuotta äitini kuoleman jälkeen ojensin jo Teneriffalla kättäni tuliaisostosta kohti ajatellen, että äiti tykkäisi tuosta... Kunnes tajusin, ettei nyt tarvitse.
Jos haluat jutella, popoannan gmailiin voi viestiä.
Kiitos, Anna. <3 Osanottoni myös omaan suruusi! Tiedän tunteen, kun on soittamassa äidille ja sitten puhelin kädessä muistaa ettei voikaan.
PoistaOlisi kiva joskus jutella!
Totta, koskaan ei voi tietää milloin lähtö kenellekin tulee, ja hyvä niin. Parempi siis mennä, nähdä ja kokea, eikä elää "sitten kun.."-elämää. Mutta ihanaa että pääsitte äitisi kanssa yhdessä matkaan,ja hän sai vielä nähdä Islannin. Kiitos, kun jaoit tämän postauksen kanssamme, kosketti <3
VastaaPoistaKiitos, Johanna! Eikä tietenkään tarvitse elää kuolemanpelko takaraivossa, mutta pieni muistutus tekee joskus ihan hyvää. Ihan kaikkeen ei ihmiselämän aikana pysty eikä kykene, mutta onni tulee pienistäkin asioista. Joskus voisi jopa sanoa, että niistä se vasta tuleekin!
PoistaApua, aloin niin itkemään luettuani tämän postauksen :( En tiedä olenko koskaan lukenut näin kaunista ja koskettavaa tekstiä liittyen matkustamiseen <3 Tämä teksti oli vain niin kaunis! Ja oot niin oikeassa! Elämää pitää elää nyt, ei enää huomenna. Koska huomista ei välttämättä enää tule. Olen todella iloinen, että lähditte äitisi kanssa Islantiin, mäkin haluaisin sinne kovasti ja tämä postaus vaan kasvatti mun intoa lähteä tuonne :) Kyllä muakin on alkanut rehellisesti sanottuna mietityttämään yhä enemmän nämä terrori-iskut ja muut, mutta tosiaan mitä vain voi tapahtua täällä Suomessakin..
VastaaPoistaKiitos, Niina. :'( Kyllähän maailman tapahtumat pyörii itselläkin ajoittain mielessä, mutta en saata uskoa, että oikea ratkaisu olisi jäädä kotiin. Ainakaan vielä tässä vaiheessa. Ja juuri siksikin ajattelen, että nyt pitää mennä ja tehdä asioita, jotka saa onnelliseksi!
PoistaIslanti oli ihana, jopa tuolla tavalla löysäillen nähtynä. Se Golden Circle kuitenkin kiersi kaikki päänähtävyydet, mutta tokihan maasta saa huomattavasti paremman kuvan itse kiertämällä. Mutta meidän tilanteeseen ryhmämatkat sopi oikein hyvin, kuten kirjoitinkin. Jotenkin juuri Islanti sopii niin hyvin äidin muistolle. Vaikuttava maa. Toivottavasti pääset lähitulevaisuudessa sinne!
Ihanan kirjoitus! Nämä on niitä karuja muistutuksia siitä, miksi juuri nyt kannattaa toteuttaa unelmansa, oli se sitten reissaaminen tai joku muu. Minä kyllä haaveilen niistä maailman ääristäkin ja aion myös toteuttaa niitäkin haaveita. Haaveet on hyvästä ja niiden toteuttaminen vielä parempaa <3
VastaaPoistaKiitos, Teija! Maailman ääriin itsekin haluan ja varmasti osa tulee toteutettuakin. Mutten haaveile - ainakaan juuri tällä hetkellä - maailmanympärimatkasta. Siis sellaisesta vuoden tai vuosien kestävästä kiertueesta. Juuri nyt tällä hetkellä haaveet on juuri helposti (tai helpohkosti) toteutettavia. Huomattiin jo Karibian reissuuun valmistautuessa, ettei enää meinaa löytää aikaa kunnon suunnittelulle!
PoistaHaaveet todellakin on hyvästä ja jos ei haaveile, ei niitä välttämättä tule toteutettuakaan! <3
Olipas hyvä kirjoitus! Elämä on lyhyt eikä koskaan voi tietää milloin se päättyy. Täytyy elää nyt! Kamala kuulla miten sun äiti lähti, varmasti ollut tosi ikävää aikaa. ):
VastaaPoistaKiitos, Janni! Äidin menettäminen on ollut elämäni suurin tragedia, mutta on sitä onneksi seurannut paljon hyvääkin. Esimerkiksi se, että maallista omaisuutta ei mukaansa saa - ennemmin kannattaa kerätä sitä henkistä pääomaa, esimerkiksi matkustamalla.
Poista